Keskusverolautakunnan tuore ratkaisu KVL 2026/14 konkretisoi, kuinka laaja korkokäsite voi olla yritysverotuksessa ja miksi sen oikea tulkinta on keskeistä erityisesti rahoitusrakenteiden suunnittelussa.

Tapauksessa yhtiö oli solminut useamman rahoittajan kanssa rahoitussopimuksen, joka sisälsi sekä luottolimiitin (revolving loan facility) että mahdollisuuden lisärahoituksen hankkimiseen. Luottolimiitin perusteella yhtiö saattoi nostaa lainaa erillisten nostopyyntöjen perusteella, jolloin kukin rahoittaja oli sitoutunut rahoittamaan oman osuutensa sovittuna ajankohtana. Lisäksi järjestelyyn liittyi niin sanottu lisärahoitusmahdollisuus (accordion facility), johon rahoittajat saattoivat halutessaan osallistua erikseen.

Yhtiö maksoi luotonvarausprovisiota (commitment fee) luottolimiitin ja myönnetyn lisärahoituksen nostamattomalle osalle. Provisio perustui ajan kulumisen perusteella ja sitä maksettiin myös tilanteissa, joissa lainaa ei nostettu lainkaan.  Maksua suoritettiin vastikkeena siitä, että rahoittajat olivat sitoutuneet toimittamaan rahoituksen yhtiölle tämän tehdessä nostopyynnön.

Asiassa oli ratkaistavana, tuleeko tällainen provisio katsoa elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 18 a §:ssä tarkoitetuksi korkomenoksi, eli sellaiseksi rahoituksen hankintaan liittyväksi menoksi, joka otetaan huomioon nettokorkomenoja laskettaessa ja siten korkovähennysrajoituksia sovellettaessa.

KVL katsoi, että luotonvarausprovisio liittyi kyseiseen rahoitukseen eikä kyse ollut esimerkiksi neuvonantopalvelusta. Näin ollen provisiota pidettiin rahoituksen hankinnan yhteydessä kertyvänä suorituksena ja verotuksessa korkona, joka kuuluu korkovähennysrajoitusten soveltamisalaan.

On kuitenkin syytä huomata, että ratkaisu ei ole lainvoimainen.

Ratkaisu nostaa korostaa entisestään rahoituskuluihin liittyvää keskeistä kysymystä: milloin rahoitukseen liittyvä maksu on verotuksessa korkomenoa ja milloin muuta rahoituksen hankinnasta johtuvaa menoa

Luokittelulla on suora vaikutus verotettavaan tuloon, koska korkovähennysrajoitukset kohdistuvat nimenomaan nettokorkomenoihin, eivät kaikkiin rahoituskuluihin.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokaisessa rahoitusjärjestelyssä tulisi arvioida erikseen:

• onko kyse elinkeinotoiminnan velasta syntyvästä korkomenosta
• liittyykö suoritus rahoituksen hankkimiseen tai ylläpitämiseen siten, että se voi olla korkoon rinnastuva meno
• onko kyse EVL 18 a §:ssä tarkoitetusta korkomenosta, joka tulee ottaa huomioon nettokorkomenoja laskettaessa

Jos maksu katsotaan korkomenoksi, se kuuluu korkovähennysoikeuden rajoitusten piiriin ja voi jäädä kokonaan tai osittain vähentämättä. Jos taas kyse ei ole korkomenosta, rajoituksia ei sovelleta.

KVL 2026/14 vahvistaa kehityssuuntaa, jossa korkokäsitettä tulkitaan verotuksessa laajasti ja taloudellisen luonteen perusteella. Perinteisen koron lisäksi myös erilaiset rahoitukseen saatavuuteen liittyvät maksut voivat päätyä korkovähennysrajoitusten piiriin.

Yritysten näkökulmasta viesti on selkeä: rahoitusrakenteita ja niihin liittyviä kuluja ei voi arvioida pelkän sopimusterminologian perusteella. Verokohtelu ratkaistaan sisällön, ei nimikkeen perusteella.

Meillä Svalner Atlaksella on kokonaisvaltaista osaamista yrityksiä koskevan verotusasioiden ja juridiikan eri osa-alueilta, myös kansainvälisesti. Avustamme ja autamme yrityksiä ja yksityishenkilöitä asiakaslähtöisesti löytämään tilanteen kannalta parhaat ratkaisut ottamalla huomioon muuttuvan sääntelyn ja ajankohtaisen oikeuskäytännön.

Miten me voisimme olla sinulle avuksi? Lue lisää palveluistamme.